Witchfire-arvostelu (PC)

Kun kuulin, että The Vanishing of Ethan Carter-pelin kehittäjä The Astronauts siirsi fokuksensa aaveilmiöistä ja ratkaisemattomista murhamysteereistä täysimittaiseen pimeään fantasiaan, en voinut olla nostamatta kulmakarvoja. Minä, kuten monet muutkin, tunsin sen äkillisen tarpeen nähdä, mitä palkittu studio rakentaisi täysin erilaisen konseptin juurilta – ja oikeutetusti. Tosiasia on, että niin sanottu Witchfire ei ollut juuri sitä, mitä odotimme, mutta silti jotain, jota emme voineet olla omaksutumatta. Useita vuosia myöhemmin tuo haaveilu kukkasi yllättävän kauniiksi – maailmaksi, jossa elementaariset taikuudet ja pakanuus sulautuivat yhteen muodostaen rouge-like-ampumapelin, joka sopii jopa saastuneimmille sieluille. Tietysti Witchfire-pelissä on vielä melkoinen määrä irtonaisia päitä solmittavana, sillä se on edelleen early access -vaiheessa ja näyttää omaavan nähtävästi loputtoman määrän avaamatonta sisältöä. Mutta ensimmäiset vaikutelmat olivat jo melko hyvät heti, kun ensi kerran näin noidakeskeisen universumin – mikä on lupaava merkki The Astronautsille. Mutta siinä on enemmän kuin vain ensimmäiset vaikutelmat; on myös kymmeniä lisätunteja, jotka vaativat hienokäyntisen kammauksen – tunteja, joita aioin kerätä heti, kun työkalut ilmestyivät kynnykselleni. Miten tuo suhteellisen pitkä matka sitten sujui? No, oltuani hyvän aikaa penkomassa sen maailmaa ja poimimassa sen luista kaikkea elementaalisesti glaseerattua lihaa, voin jo melkein kirjoittaa lopullisen tuomioni ja avata tuota alkuperäistä kysymystä – onko The Astronauts vihdoin löytänyt jalansijan pimeän fantasian valtakunnassa, vai onko se kääntynyt väärään suuntaan? Sukelletaanpa asiaan.

Kokeilusi odottaa

Ennen kuin uppoudumme Witchfire-pelin valitsemiin pureskeltaviin hienouksiin, pureudumme tarinan laajuuteen, vain maalataksemme selkeämmän kuvan sen hahmoista ja taustatarinasta. Valitettavasti siellä, missä yleensä valaisisimme valtavaa tarinaa ja koristelisimme sitä yleisillä juonenkäänteillä ja taustoilla, ei oikeastaan ole kovin paljon selitettävää. Tosiasia on (ja kehittäjä käsitteli tätä vähän aikaa sitten), että Witchfire ei ole tarinavetoinen peli. Sillä on pätkiä taustatarinaa, totta, mutta siinä ei oikeastaan ole mitään elokuvamaisia näkökulmia tai räjähdyksiä CGI-efektejä tai mitään sellaista. Ja vaikka se tuntuu hieman pettymykseltä ja hieman hukatulta mahdollisuudelta, ymmärrämme myös, mistä he lähtivät liikkeelle. Lyhyesti sanottuna se pyrkii ohjaamaan pelaajiaan paljastamaan taustatarinan menemällä sinne ja pelaamalla peliä, eikä esimerkiksi antamalla pelaajien istua selällään ja katsoa sarjaa ikuisia tapahtumia, jotka paljastuvat teatraalisina leikkauksina ja pitkänometraajina tapahtumina. Ja se toimii, melko hyvin, lisäisin. Selventääkseni hieman, Witchfire kertoo jatkuvasta kiistasta noitien ja Kirkon välillä – jälkimmäinen on uskonnollinen kultti, joka on pääasiassa helvetin päättäväinen käyttämään kiellettyä pakanallista magiaa muuttaakseen syntiset kuolemattomiksi noitienmetsästäjiksi. Lyhyesti sanottuna tästä aloitat matkasi – matkalla Mustanmeren noitaa ja muinaista artefaktia kohti, jolla kerrotaan olevan voima kääntää sodan kulkua.

Tervetuloa silmukkaan

Päästäksesi eteenpäin Witchfire-pelissä sinun on lähdettävä yhteen useista kartoista ja hankittava Witchfire – sielun kaltainen aine, jolla on voima tehostaa kykyjäsi ja muuttaa hahmosi kaiken näkeväksi sodan aseeksi. Jokaisella suorituksellasi ansaitset pohjimmiltaan tietyn määrän kyseistä ainetta, jota voit käyttää lisävoiman saamiseen Ascension Shrine -alttarin kautta ja puolestaan astua syvemmälle pelin karttoihin lisätaustatarinan ja tavoitteiden perässä. Kuten monissa rogue-like-peleissä, edistyminen Witchfire-pelissä ei ole jotain, mitä voi saavuttaa yhdessä yössä. Päinvastoin, se vaatii useita tunteja pintaraapimista, kykyjesi vähittäistä parantamista ja oppimista, miten selviytyä vielä tappavammista retkistä. Ja tässä vaiheessa monet tulokkaat luovuttavat, sillä ilman tarinaa, joka ohjaa sinua, on todella kyse siitä, että täytyy vuodattaa verta, hikeä ja kyyneliä tuntemattoman etsimiseen – seikkailuun, joka rehellisesti sanottuna voi vaikuttaa joltain, en tiedä, tarkoituksettomalta joillekin. Tällä hetkellä pelissä on vain kaksi saatavilla olevaa karttaa, joita voi tutkia, ja molemmat ovat täynnä steampunk-estetiikkaa, vihollisia ja runsaasti yksityiskohtia imettäväksi. Siitä huolimatta on vaikea moittia sitä – vaikka se sisältö, mitä sillä on näytillä, onkin hieman vähäpätöinen. Mutta toisaalta, se on early access -peli, joten mikään ei estä sitä tekemästä tilaa toiselle erälle pelattavia tasoja tulevissa päivityksissä.

Elä grindauksen puolesta

Aloittaminen Witchfire-pelissä vaikuttaa melko uhkaavalta kokemukselta, yksinkertaisesti siksi, että aloitat matkasi vähemmällä voimalla, aseilla ja väärin suunnattuun suuntaan tai tarkoitukseen. Tästä eteenpäin on kyse vain työskentelystä paljastaaksesi enemmän – tehtävästä, joka edellyttää monien samojen vihollisten tappamista ja samojen alueiden penkomista. Sanomattakin selvää, että jos pystyt puristamaan hampaasi yhteen ja selviytymään ensimmäisistä tunneista, maailma alkaa vähitellen paljastaa todelliset värit. Tämä ei jälleen kerran ole kaikkien makuun, mutta kuten opin useiden tuntien jälkeen kaapimalla jokaisen kartan tynnyrin pohjaa – kärsivällisyys johtaa etuihin, ja edut johtavat edistymiseen. Hyvä uutinen on, että taistelu Witchfire-pelissä on todella hauskaa, eikä sitä ole kovin vaikea ymmärtää. Se muistuttaa paljon DOOM Eternalia, todella; siinä on adrenaliinilla käyviä, luoteja sinkoavia elementaaritaisteluja ja huomattava määrä vihollisia seulottavaksi. Toki se on toisinaan hieman buginen, mutta vain hyvin harvoin törmäsin kehysprosenttien laskuun tai mihinkään todellisiin suorituskykyongelmiin. Ja ottaen huomioon, että kehittäjät ovat jo käsitelleet kyseisiä ongelmia ja julkaisseet tiekartan niiden korjaamiseksi, ei ole syytä huolehtia siitä, mitä tulee seuraavien kolmen, ehkä neljän viikon aikana. Voidaan turvallisesti sanoa, että odotukseni pysyvät yhtä korkeina kuin silloin, kun kosketin IP:hen ensimmäistä kertaa.

Steampunk on palannut

Kaiken kaikkiaan Witchfire on itse asiassa yksi esteettisesti miellyttävimmistä ensimmäisen persoonan ammuntapeleistä, joita olemme nähneet pitkään aikaan. On melkein mahdotonta uskoa, että sen loi joukko vain yhdeksää uskomattoman lahjakasta luojaa. Mutta tosiasia on, että peli ei vaikuta puolikypsältä tai puutteelliselta millään tietyllä alalla. Rehellisesti sanottuna se pelaa kuin AAA-ampumapeli – korkea tavoite, johon rehellisesti sanottuna ei kovin moni itsenäinen studio pysty nykypäivänä. Onneksi tämä on vain alku uusimmalle steampunk-ampumapelille, joten on ehdottomasti jännittävää olla aidalla istuen, kun The Astronauts viimeistelevät viimeiset yksityiskohdat. Mitä tulee seuraavaksi, on epäselvää, mutta yksi asia on varma: Witchfire, ainakin nykyisessä tilassaan, näyttää erittäin vahvalta.

Lopputulema

Käytyäni läpi enemmän kuin tarpeeksi biomeja ja kaadettuaani enemmän vihollisia kuin uskalsin keikuttaa keppiä, voin turvallisesti päätellä, että Witchfire, kaikista pienistä vioistaan ja puutteistaan huolimatta, omassa jotain melko poikkeuksellista. Tietysti tämä ei ole huippuhyllyn peli, mutta se pelaa ehdottomasti kuin sellainen, ja on uskomattoman helppo nähdä, kuinka paljon sydäntä ja sielua sen pelkät yhdeksän luojaa ovat kaataneet siihen – kaikista todennäköisyyksistä huolimatta ja ilman juuri mitään kokemusta pimeän fantasian alalta. Ja se tekee Witchfire-pelistä vieläkin vaikuttavamman; se on syntynyt tuoreesta näkökulmasta – sarjasta samanmielisiä lahjakkuuksia, jotka ovat jälleen kerran todistaneet olevansa yhteinen voima, jota on syytä kunnioittaa. Witchfire-pelissä on paljon rakastettavaa – jopa sen early access -tilassa ja vain puolet sisällöstä saatavilla. Mekaanisesti se on nopea, suoraviivainen ja tarpeeksi haastava tarjotakseen kovan luokan FPS-fanille kunnon haasteen, puhumattakaan tulokkaalle, jolla on joukko kannustimia jatkaa eteenpäin. Toki se on hieman grind-painotteinen, mutta sen kiehtova taistelumekaniikka korvaa sen kaikista mielikuvituksellisimmilla tavoilla mahdollisilla. Ja toistakseni, tämä on peli, jonka kehitti vain yhdeksän ihmistä, joten heidän kehumisensa on helppoa – vieläkin enemmän, kun jotkut täysimittaiset studiot usein epäonnistuvat täyttämään edes puolta samoista vaatimuksista. Lyhyesti sanottuna, Witchfire on loistava johdatuskeino pimeän fantasian ensimmäisen persoonan ammuntapeleiden omituiseen ja usein synkkään valtakuntaan. Kyllä, se on hieman kevyt sisällöltään nyt, mutta koska koko kirja pursuaa taustatarinaa, en itse voi odottaa lukevani seuraavaa lukua ja nähdäkseni, minne maailma minut vie.