DOOM-sarjan arvostelu (Xbox, PlayStation, Nintendo ja PC)

Wolfenstein, Tuomio ja Kaivettu esiin loi (epä)pyhän kolminaisuuden ensimmäisen persoonan ammuntapelit 1990-luvulla, muuttaen pysyvästi mediaa ja siirtäen akselia kohti voimakkaampaa ja mukaansatempaavampaa kokemusta, joka lopulta inspiroisi satoja, ei, tuhansia franchising-yrityksiä tulevina vuosina. Kuitenkin, kun esimerkiksi Kaivettu esiin ja muut vähemmän tunnetut teokset kaatuivat ja vetäytyivät arkkuihinsa ennen kuin todistivat nousuaan nykyaikaan, Wolfenstein ja DOOM eteenpäin ja sytytti soihtuja muille seuraamaan. Pian sen jälkeen syntyi voimanpesä, ja ensimmäisen persoonan ammuntapeleistä tuli maailman halutuimpia pelejä. Siitä olemme velkaa sekä id Softwarelle että DOOM kunniamme; ilman heitä meillä ei olisi useimpia niistä pelisarjoista, joita sekä pelaamme että rakastamme tänä päivänä.

On syynsä, miksi kokeneet pelaajat kutsuvat pelisarjaa ensimmäisen persoonan ammuntapelien "isäksi" – ja se johtuu siitä, että loppujen lopuksi se oli sekä edelläkävijä että modernisoi lajityyppiä. Ennen suosion nousua, DOOM pelasi valtavan roolin kolmiulotteisen fysiikan, mullistavien taistelumekaniikkojen ja nopeatempoisen pelattavuuden laajentumisessa, mikä antoi pelaajille mahdollisuuden hypätä mukaan toimintaan ja kokea maailman täysin uudesta näkökulmasta. Se oli suuri, rohkea ja enemmän kuin eeppinen – varsinkin kun otetaan huomioon, että ainakaan julkaisunsa aikaan sanaa "eeppinen" ei käytetty niin laajalti, saati sitten videopelien yhteydessä.

To Hell And Back

Franchising-palveluna DOOM on tehnyt harppauksia ja rajoja muodostaakseen näennäisesti läpäisemättömän rautaisen nyrkin, joka ei tyydy mihinkään muuhun kuin siihen, jonka se asetti itselleen maailmanlaajuisen menestyksensä jälkeen. Siitä lähtien sarja on pystynyt säilyttämään tuon uskollisen luonteen samalla kun se on kehittynyt ajan mukana omaksuen uusia ominaisuuksia, mekaniikkoja ja tekniikoita. Asia on niin, ettei se ole missään vaiheessa... tarvitaan puhaltaakseen uutta elämää sen sydämeen; se löi nopeasti pitkä ennen kaksoisolentojen nousua. Mutta se on asia, jota en voi olla ihailematta: se, että vaikka sarjalla on jo valmiiksi alkuperäiset työkalut kuolemattomuuteen, se on jatkui laajentaa ja tutkia laajoja uusia alueita ja innovaatioita.

Jos esimerkiksi ajattelet sanaa ”metalli”, yhdistät sen lähes aina sanaan ”DOOM”, myös. Ja tähän on syynsä: DOOM on metallia. Unohda tuo, se on pahin asia, johon tulet koskaan upottamaan hampaasi. Se on kyllä ​​pullea konsepti, mutta on myös sanottava, että jos laitat luoteja ja demoneja, kranaatteja ja Helvetin tulisia kuiluja samaan kattilaan, löydät täydellisen cocktailin utuisia makuja ja yleistä badasserin tuntua, jota et normaalisti löydä mistään muualta. Ja juuri sitä pelisarja on pystynyt tuottamaan alusta asti: luotien räjäyttämän kaaoksen, joka ei ainoastaan... tuntuu barbaarisen ujo, mutta niin tyydyttävä ja sairaalloisen ihastuttava.

Luuliemi ja luodit

Vaikka ydinsuunnitteluun ja pelattavuuden elementteihin on tehty muutamia merkittäviä muutoksia vuosien varrella, sarjan helvetillisen lokaation ja luettelokohtien sykkivä sydän on pysynyt täysin samana läpi pelin, ja jokaisella luvulla on oma teemansa ja laatunsa sekä taistelun että etenemisen osalta. Suoraan sanottuna minulla ei ole mitään vastaväitteitä mistään näistä, sillä... DOOM on rehellisesti sanottuna pitänyt kiinni nestemäisestä kullasta lähes kolmekymmentä vuotta, suunnilleen. Kyseessä on immateriaalioikeus, joka, vaikka onkin edelleen saman sateenvarjon alla tuhansien fantastisten sarjojen kanssa, ei tarvitse mitään erityisen erityistä pysyäkseen pinnalla. Tämä ei tarkoita, etteikö se olisi pysäyttämätön voima, jolla ei olisi heikkouksia; se yksinkertaisesti hyväksyy sen tosiasian, että sarjana se on aina pystynyt saavuttamaan oikean tasapainon erinomaisen ja poikkeuksellisen välillä, ja se on todistanut sen useita kertoja.

Niin paljon kuin haluaisinkin sanoa DOOM on aina kannattanut loistavaa tarinankerrontaa, en voi mennä sen taakse. Mutta toisaalta kyky kutoa mukaansatempaavaa kerrontaa ei ole sen vahvuus; se synnyttää mukaansatempaavia taisteluvetoisia kohtauksia, jotka nojaavat jännittyneisiin kohtaamisiin ja riskialttiisiin tilanteisiin, viime hetken reserveihin ja raakoihin taisteluihin. Ollakseni reilu, DOOM on pystynyt pitämään kiinni tästä mantrasta ensimmäisestä julkaisustaan ​​lähtien, ja se vain jatkaa kasvuaan ja saavuttaa entistä parempia ominaisuuksia, jotka lisäävät tulta sekä taistelun että pelattavuuden osalta yleisesti. Rehellisesti sanottuna en voi valittaa mistään tästä, vaikka sarja ei ole koskaan ollut kovin hyvä ommelemaan kiehtovaa juonta. Mutta, ihan vakavasti puhuen, DOOM ei ole tarinankertoja; se on keskisormi perinteiselle ensimmäisen persoonan ammuntapelille – kapinallinen, jonka sydän sykkii veren ja luotien, demonien ja helvetintulen täyttämänä. DOOM, todellakin, tulee aina olkoon se.

Tuomio

Kaikista ensimmäisen persoonan ammuntapelien esi-isistä, DOOM oli yksi harvoista ja valituista, jotka uskalsivat heittää kärryt pystyyn ja viedä genren normaalin ulkopuolelle röyhkeällä ja vereen ruiskutetulla taistelutyylillään ja sykkivällä pelimekaniikallaan, joka todisti avoimesti perinteistä räiskintäpeliä vastaan. Suoraan sanottuna harvat muut immateriaalioikeudet voivat vaatia itselleen samaa kerskumisoikeutta. Mutta DOOM ja sen kaaoksen johtamien helvettimatkojen verkko, se on syntymäoikeus, jota se voi ylpeänä kantaa hihassaan sukupolvien ajan ilman, että sen tarvitsee selittää itseään tai puolustaa oikeutettua paikkaansa taistelukentällä.

Mieleni takaraivossa on aina heikko kohta sille DOOMToki, se on sekoitus lapsuusmuistoja ja yleistä mieltymystä uraauurtavia franchising-yhtiöitä kohtaan, jotka ohjaavat tällaista laivaa. Minulla ei kuitenkaan ole mitään ongelmaa suositella niitä avoimesti. DOOM niille, jotka haluavat vain livahtaa siron taistelukentän savun ja utuisuuden keskelle. Jos kyseessä on tarinavetoinen taistelupeli, jossa on rikkaita hahmonkehityskaaria, jotka kutkuttavat mielikuvitustasi, et tietenkään löydä täältä mitään sellaista. Mutta pirulliseen seikkailuun helvetin tulisissa kuiluissa sinun ei tarvitse kaivertaa syvemmälle kuin tämän jumalattoman maailman ja sen eeppisen historian suoniin.