Anger Foot -arvostelu (PC)

Jos olen oppinut jotain itsestäni viimeisten, en tiedä, viidentoista vuoden aikana, niin sen, että rakastan — ei, janoan ajatusta potkia armottomia vihollisia rautasaappaalla takaraivoon. Se alkoi DOOM:ista, ja siirtyi sitten peleihin kuten Bulletstorm, ja sen jälkeen asiat alkoivat käydä hieman liiankin selviksi. Kun lopullinen valinta usein tuli esiin, se oli aina liian helppo tehdä: valita hyvä vanhanaikainen rynnäkkökivääri tai tyytyä kunnon koko yhdeksään ja teräskärkisaappaisiin. Turha sanoa, että valitsemalla jälkimmäisen olisin turvassa — anteeksi, jalassa. Ja juuri tuon aseen tuttuuden vuoksi Anger Foot tuntui, ei yllättäen, täydelliseltä. Tietenkin voisin helposti liukua mukaviin kenkiin ja vääntää seuraavat minuutit kertomassa hyytelöityvistä varpaista ja silmänkääntöpukeista — mutta se ei todennäköisesti hyödyttäisi kumpaakaan meistä. Joten, jotta saisin pitää jalkani suussani eikä, tässä tapauksessa, levitettynä seuraavan tekstin ympäri, pidän asian lyhyenä, makeana ja mikä tärkeintä, asian ytimessä. Mutta mikä Anger Foot on, jos ei tunneton alus, jolla vasta-alkavat taistelijat voivat teurastaa sortajansa sandaaleilla? No, se on muutamia asioita, oikeastaan — mutta suurimmaksi osaksi se on täsmälleen sitä, mitä tölkissä lukee. Koska olemme kuitenkin hiukan edellä, sallikaa meidän kelata taaksepäin muutama jalka. Anteeksi — potkisin itseäni tuosta.

No, se on vihainen, aivan niin

Olen rehellinen, Anger Foot ei oikeastaan tarvitse virallista esittelyä, sillä se on, kuten Bulletstorm, ensimmäisen persoonan ammuntapeli, joka on niin suoraviivainen kuin olla voi. En sano, etteikö siinä olisi tarinaa, mutta koska sen koko juoni kirjaimellisesti keskittyy paikkaan nimeltä — odottakaa — Shit City, minusta tuntuu, että olisi ajanhukkaa avata sitä enempää. Kuitenkin, antaakseni hieman lisäkontekstia, sanon tämän: Anger Foot ei ole vain pelkästään, no, vihaisesta jalasta; itse asiassa se kertoo jostain muusta — eräänlaisesta rikollisesta kapinasta, joka on muuttanut niin kutsutun Shit Cityn syrjäiset kulmat hämärien gangsterien ja kofeiinihullujen kaappaajien autiomaaksi. Ja juuri tässä maailmassa sinä, lenkkareita kantava lurjus, käännät vuonnon. En sano, että tarina on loistava, sillä siitä puuttuu monien muiden FPS-pelejen yksityiskohtaisuus. Sen sijaan sanon, että syvyyden ja monimutkaisuuden puutteesta huolimatta se korvaa sen oudosti lukemattomin muin tavoin — pelattavuutensa ollessa pelastava armo, onneksi. Ja se on myös hyvä asia, sillä jos poistaisin perseen potkimisen yhtälöstä, minulla ei olisi paljoa kirjoitettavaa kotiin, sillä se on enemmän tai vähemmän geneerinen peli, joka ei jätä paljon mielikuvituksen varaan. Esimerkkinä, matka on aika tekstikirjamainen A:sta B:hen, siinä mielessä, että on pahiksia ja sarja sijainteja, jotka ovat täynnä brutaaleja ja muita rappioituneita. Ja siinä se.

Pienen Pieniä Askeleita

Anger Foot pyrkii kiteyttämään paljon asioita, mutta se, mihin se kaiken sielunsa ja sydämensä panee, on sama perusinfrastruktuuri, jota olemme nähneet peleissä kuten High on Life, Bulletstorm ja, ihan vain hyväksi mitä tulee, Shadow Warrior. Toisin sanoen, se maalaa kuvan, joka yhdistää hardstyle-beatteja, satiirisia teemoja ja combo-hulluja toimintakohtauksia. Kaikkien näiden piirteiden ytimessä on yksi ainutlaatuinen myyntivaltti — jalka, kaikista asioista — jota käytät murskataksesi tiensä läpi suurimman osan Shit Cityn tuhkisista kaupunginosista. On myös muita aseita, joita voi hyödyntää — mutta se on sivuseikka, ja suoraan sanottuna jotain, joka ei oikeastaan lisää pelin vetovoimaa. No, se lisää, mutta miksi höpistä turhia haulikoista, kun voimme laulaa säkeitä murskaavasta jalasta? Mikä Anger Footissa on outoa (sanon outoa, vaikka pidän sitä aika kiehtovana) on se, että et vain luota tavallisen jalkasi raakaan voimaan. Kuten käy ilmi, peli sisältää myös kokonaisen joukon päivityksiä — suorituskyvyn parantajia, jotka, pysyäkseen uskollisena pelin omituiselle ja ihmeelliselle teemalle, ulottuvat uusista lenkkareista vatsanpohjia ravistaviin taistelutaitoihin ja muuhun. Myönnettäköön, että tällainen hahmonkehitysjärjestelmä ei ole harvinaista tämän tyyppisissä peleissä, mutta se, että se tekee hieman tiloa näppärille statistiikan parantajille, on hyvä asia, sillä se tarjoaa tietyn tason uudelleenpeluuarvoa, vaikkakin vain hieman. Sen kannattavuudesta palata on sitten toinen kysymys — kysymys, johon tulee varmasti monia, monia eri vastauksia. Kaikkia ei voi voittaa, vai mitä?

Adrenaliinia & Lenkkareita

Anger Foot kukoistaa korkeaoktaanisissa ympäristöissä, ja siksi sillä on luontainen tapa tyrkätä sinut jokaiseen saatavilla olevaan tilanteeseen antamatta ylimääräistä aikaa pysähtyä ja ihailla nähtävyyksiä. Ja se on hyvä, sillä suurin osa sen maisemista ei ole kovin erilaisia muutenkaan. No, sanon niin, vaikka jokainen Shit Cityn kaupunginosa on yhtä eloisa ja mieltä turruttavan silmiinpistävä kuin seuraavakin. Riittääkö se aiheuttamaan polttavan päänsäryn? Ei välttämättä, mutta rehellisesti sanottuna, se ei ota huomioon ääniefektejä ja orkestroitua hardstyle-sävelmistöä. Älkää edes aloittako musiikista; se on melkein kuin olisin toipumassa bassopitoisesta EDM-kuumeunesta, enkä voi olla varma olenko hereillä vai edelleen kiinni saappaassa. Kiitos siitä, Anger Foot. Joka tapauksessa, jos olet sellainen, joka tykkää tarttua hommiin ja mennä asiaan, on hyvät mahdollisuudet, että saat suurimman osan sisällöstä siivottua jalkojen alle muutamassa tunnissa. Voidaan sanoa, että Anger Foot, toimintavetoinen, höpsöttelystä vapaana (vähän höpsöttelyä, myönnän) FPS-pelinä, ei todennäköisesti maksa kättä eikä kättä päätä läpäistä, eikä edes kourallista päiviä, viikkoja tai kuukausia työtä. Ydinajatukseni on tämä: jos pidät suhteellisen lyhyttä matkaa lippuhinnan arvoisena, et voi oikeastaan mennä pieleen.

Lopputulos

Anger Foot pyrki luomaan melko yksinkertaista, vaikkakin yksinkertaista viihdettä, ja rehellisesti sanottuna, se onnistui siinä — ja enemmänkin. Kuten suurin osa sen humalaisista esi-isistä — niiden, jotka elivät ja kuolivat mottoon ‘jos se ei ole rikki, potki sitä silti’ — Anger Foot edustaa niche-markkinaa, jolla, viimeaikaisten suosioaaltojen ansiosta kulttisuosikkien kuten High on Lifen myötä, on selvästi potentiaalia ohittaa monia genren suurimpia kilpailijoita. Okei, se on outo konsepti, mutta ottamalla huomioon geneeristen ammuntapelien suuren määrän, joita meillä oikeasti on nykypäivänä, on aika makeaa, että sumussamme on jotain, joka uskaltaa työntää venettä vähän ulos. Ja rehellisesti, olen valmis antamaan kehittäjälle paljon kunniaa siitä. Tuskin tarvitsee enää sanoa, mutta jos olet sellainen pelaaja, joka usein löytää iloa rivoista vitseistä ja sekavasta tappelusta, olen varma, että ihailet lähes jokaista Anger Footin tarjoamaa solmua ja etua. Ajattele sitä hybridinä vaikkapa My Friend Pedron ja High on Lifen välillä, niin saat karkean käsityksen siitä, mihin se panee sydämensä ja sielunsa. Jos se on sellainen keikka, jonka läpi rymyäminen viikonloppuna ei haittaisi, voin sanoa vain tämän: ota se hemmetin jalka suustasi ja ala käyttämään sitä hyödyksi!