A Plague Tale: Requiem Review (Xbox Series X|S, PS5 & PC)

Vuotta, jota ovat pääasiassa runteleneet peräkkäiset online-moninpelit ja suora meta-jargon, Asobo Studio on onnistunut pysymään uskollisena juurilleen ja luomaan yhden kunnianhimoisimmista yksinpelikampanjoista, joita olemme nähneet vuosiin: Rutto Tarina: Requiem, kauan odotettu jatko-osa usean palkinnon saaneelle debyytille, Rutto Tale: viattomuus.

Vuonna 2019 julkistettu 14-luvulle pohjautuva toimintaseikkailupeli palkittiin parhaasta pelistä, parhaasta äänisuunnittelusta ja lukuisista muista palkinnoista useissa pelinäyttelyissä ja palkintoshow'ssa. Asobo Studio on kehittänyt ensimmäisen pelin menestyksen hyödyntämisen, mutta myös lopettaakseen palkitun tarinan rakastetuista De Rune -sisaruksista. Requiem, jatkoluku, joka teki tilaa Xbox Series X|S:lle, PlayStation 5:lle ja PC:lle 18. lokakuuta tänä vuonna.

Joka tapauksessa, ei kestänyt kauan, kun me itse kaivoimme kyntemme siihen, paitsi tyydyttääksemme niskassamme nipistelevää juonittelun häivää, myös syventyäksemme johonkin, joka ei ollut online-tilassa ja täynnä yleviä mikrotapahtumia. Kysymys kuuluu, tyydyttikö se ikuisen nälkään houkuttelevalle yksinpelille? Tai vielä parempaa, oliko se tarpeeksi asettaa Asobo Studion etusijalle jälleen vuoden peliksi?

Tarina

Kuvakaappaus Gaming.net:ltä

Rutto Tarina: Requiem tapaa Amician ja Hugo De Runen Akvitanian tapauksen jälkimainingeissa, joissa Amicia voitti Ranskan suurinkvisiitorin ja pakeni maakunnasta Hugon, Lucasin ja Beatricen kanssa etsimään uutta elämää. Ilman merkkiäkään rotista mukana, Rekviemi aluksi levittää perustan tarinalle lupauksista ja uusista alkuista. Tämä on tietysti siihen asti, kunnes prologi tapahtuu, jolloin maailma romahtaa takaisin tavanomaiseen synkkään itseensä.

Hugon jatkuvasti kehittyvä kirous harteillaan rasittaa Amiciaa, joka lähtee polulle etsimään elinikäistä parannuskeinoa. Beatricen ja Lucasin suosiessa alkemiaa kirouksen karkottamiseksi ja Hugon kallistuessa kohti kuviteltua saarta, jolla on voima elvyttää särkyneitä sydämiä, Amician on valittava tieteen tavoittelun ja kaiken vaarantamisen välillä Hugon ainoan viimeisen toiveen toteuttamiseksi.

pelattavuus

Kuvakaappaus Gaming.net:ltä

Samanlaisia Viattomuus, Rekviemi pyörii varkain, lähitaistelun ja suuren määrän takaa-ajojaksoja. Myönnettäköön, että jatko-osa valitsee edellisen kaiken muun sijaan, mutta ei koskaan täsmälleen siinä määrin, että se asettaisi sen samalle tasolle Splinter Cell tai, en tiedä – palkkamurhaaja. Älkää ymmärtäkö väärin, tarina itsessään on täynnä hiiviskelyä, mutta se sisältää myös runsaasti toimintaa, tutkimista ja askartelua, mikä tietenkin tekee kokemuksesta hieman vähemmän yksipuolisen ja tasaisen.

Hyvä uutinen on, Rekviemi juoksee kuin kuuma veitsi voin läpi: se virtaa erinomaisesti sekä ruukuttamisen aikana että inkvisition kanssa varpaisiin kävellessä. Taistelussa peli tarjoaa kaikki samat työkalut kuin ennenkin, mukaan lukien ikonisen hihnan ja täysin uuden varsijousen. Jälleen tapa, jolla ryhdyt taistelemaan sekä rottia että sotilaita vastaan, riippuu aseillesi valmistamistasi eliksiiristä. Tässä suhteessa ei ole paljon muuttunut. Se sanoi, Rekviemi tulee ehdottomasti hieman karkeammaksi kuin edeltäjänsä, koska kuolema on yleisesti hyväksyttyä kuin ennen. Tällä tarkoitan, että Amicia ei enää pelkää henkensä edestä vaarassa. Sen sijaan hän etsii veitsiä ja käyttää niitä melkein kuin koko elämänsä olisi vaakalaudalla.

Ottaen huomioon, kuinka yleistä on nähdä julkaisua, jota vaivaavat mekaaniset virheet tänä päivänä, minun on sanottava, Rekviemi on ehdottomasti se raikas tuulahdus, jota minä ja koko joukko muita todella tarvitsimme. Se on selvästikin sujuvaa, siistiä ja liukkaampaa kuin tynnyrillinen kaatunutta tervaa – mikä on juuri sitä standardia, jota odotamme seuraavan sukupolven konsoleilta. Ja siinä mielessä on vaikea valittaa.

Requiem Asobo Studiolle

Kuvakaappaus Gaming.net:ltä

Rutto Tarina: Requiem asettaa samanlaisen sävyn kuin Viattomuus: läpinäkymätön, melankolinen ja silti niin kiehtova. Kuten pastellirotilla ja viehättävillä arkkitehtonisilla kuvioilla koristeltu öljymaalaus, sen maailma toimii ihmeellisenä, vaikkakin kaoottisen runollisena mestariteoksena liikkeessä, ja se onnistuu jotenkin sulauttamaan napavastakohdat yhteen oppikirjamaisesti.

Huolimatta sen räikeän pahaenteisestä teemasta ja anteeksiantamattomasta taidosta uteliaita väärää optimismiasi, Rekviemi löytää myös aikaa värien ripausten heittämiseen kankaalle, jotka sekoitettuna luovat cocktailin, jossa on runsaasti makuja, joita edes herkullisimmat asiantuntijat eivät pysty ymmärtämään. Ja jos mausta on jotain sanottavaa Rekviemi — se on, että siinä ei ole juurikaan makujen puutetta pitääkseen makunystyrät sytytettyinä.

Tietenkin, Rekviemi on hyvin samanlainen kuin kuumeuni: se siirtää sinut tajunnantilaan ja pois sieltä, etkä ole koskaan täysin varma, mitkä osat perustuvat fantasiaan ja mitkä syvimmistä, synkimmistä peloistasi. Hetkeksi tuntuvassa ajassa onnellisuus voi muuttua suruksi, ilo vihaksi ja niin edelleen. Tämä on, ainakin koko sen ajan, kun pelaat läpi sen viidentoista tunnin tarinan, täsmälleen se epäsopiva kaava, jonka läpi sinut heitetään. Siinä ei ole mitään rakennetta, eikä ole tietoa siitä, mikä sinua odottaa jokaisen oven toisessa päässä. Ja juuri tästä syystä minä en voinut muuta kuin sietää korttien lannistumista. Uteliaana ja hieman hämmentyneenä jatkoin, kunnes ei ollut enää mitään paljastettavaa.

Kemia on ilmiömäinen

Kuvakaappaus Gaming.net:ltä

Taakse katsoessa, Rekviemi oli minut heti alusta lähtien muuttanut tavallisen saattotehtävän hyvin järjestetyksi seikkailuksi, joka ei perustunut kaikkiin kliseisiin, jotka tekivät kaltaisista Resident Evil 4 se pommi, joka se oli. Sen ansiosta, että Asobo kanavoi ponnistelunsa kahden miellyttävän päähenkilön ja lukemattomien laadukkaiden hahmotarinoiden kehittämiseen, itse peli ei koskaan saanut tuntumaan työltä. Ja vaikka Hugo saattoi omaksua tutun "voi minua" -asenteen, joka vaivasi hänen kuolevaisuuttaan ensimmäisessä pelissä, se oli – ainakin osittain – hieman vähemmän painostava Requiem.

Tietenkin peli ilman kemiaa ei eroa sähkölaatikosta ilman sulakkeita: jos yhteyttä ei ole, ei kipinääkään. Ja jos kipinää ei ole, sinun pitäisi vain poistaa itsesi tilanteesta kokonaan. Mutta onneksi... Requiem, Kemia ei ole ongelma, eikä se ole edes tullut mieleeni kyseenalaistaa valloittaessani rottien täyttämää Ranskan maaseutua.

Requiemin Näyttelijät ovat uskomattoman tiiviitä, minkä vuoksi se on niin erityinen. Koska pelissä on neljä vahvaa hahmoa, joilla on huomattavan erilaiset persoonallisuudet ja tarkoitukset, itse tarinan ei tarvinnut täydentää listaa latteilla vartaloilla tai kyseenalaisesti sijoitetuilla NPC-hahmoilla. Amicia, Hugo, Lucas ja Beatrice: neljä uskomattoman tasapainoista päähenkilöä, jotka yhdessä muodostivat oppikirjamaisen nelikon, jolla oli kaikki tarvittavat ominaisuudet mukaansatempaavan tarinan kertomiseen.

Päivän pisteet

Soitan sitä nyt: Rutto Tarina: Requiem voittaa tämän vuoden parhaan äänisuunnittelun ja parhaan alkuperäisen soundtrackin palkinnot. Miksi? Koska olisin voinut vannoa istuvani eturivissä viidentoista tunnin ajan putkeen George R.R. Martinin Game of Thronesin soundtrackin täysimittaisen version kera. Enkä vitsaile – Rekviemi vangitsi lähes jokaisen kirjan tunteen, olipa kyseessä pelko, vainoharhaisuus tai täydellinen ja totaalinen ekstaasi.

Liikkuvan festivaalin keveistä äänistä crescendoa kaipaavan orkesteriliikkeen spontaaneihin pohjasävyihin – Rekviemi vie sinut matkalle, joka tyydyttää aistit lähes joka tavalla. Ja rehellisesti sanottuna, jos pelissä olisi ollut teknisiä tai graafisia virheitä (mitä siinä muuten ei ollut), ne eivät olisi olleet ongelma, edellyttäen, että pelin musiikki olisi pysynyt pinnalla.

Tuomio

Kuvakaappaus Gaming.net:ltä

Rutto Tarina: Requiem toimii täydellisenä muistutuksena siitä, miksi rakastamme edelleen yksinpelipelejä, varsinkin kun – kuten otsikko antaa ymmärtää – suurinta osaa moderneista markkinoista vaivaavat erittäin paljon yhden nuotin gachat ja liikkumattomat live-palvelun mallit, joilla on vähän tai ei sydäntä. tai tarmoa kutsua omiaan.

Visuaalisesti, Rekviemi on rahaa ja ehkä yksi puhtaimmista, henkeäsalpaavan kauneimmista taideteoksista, jotka on julkaistu sitten uuden konsolisukupolven. Ja sama pätee myös sen moitteettomaan äänisuunnitteluun, jonka rehellisesti sanottuna pitäisi ansaita kaikki kirjan tunnustukset vain siitä, että se pystyy syntetisoimaan kaikki tunteet virheetön. Ja rehellisesti sanottuna, tämä tuskin naarmuta pintaa koko maailmalle, jonka se kapseloi niin huomattavan hyvin.

Rekviemi on monia asioita – eikä yksikään niistä ole huono. Huolimatta omituisesta teknisestä virheestä, joka rehellisesti sanottuna tuskin vaikutti kokonaiskokemukseen, Asobon jatko-osa on täydellinen voitto kaikilla mittareilla. Visuaalisesti, mekaanisesti ja kerronnallisesti se täyttää kaikki vaatimukset, ja kaiken kaikkiaan olemme tottuneet odottamaan Asobon uudelta seikkailunhaluiselta julistelapselta aivan hillittyä suoritusta. Ruttotarina 3, joku? Ole kiltti.

Voit poimia Rutto Tarina: Requiem Xbox Series X|S:llä, PlayStation 5:llä ja PC:llä. Jos haluat lisää päivityksiä pelistä, muista seurata virallista sosiaalista kahvaa tätä.